Joulu tulla jolkottaa
Kuka on jouluihminen? En minä ainakaan. Lasten ollessa pieniä ja asuessa kotona tuli hössötettyä se pakollinen, mutta ei juurikaan ylimääräistä. Nyt melkein väsyttää jo valmiiksi ajatus alkavasta jouluhössötyksestä. Se järjetön siivoaminen ja neulasia varisevan kuusen sisälle roudaaminen ja koristelu. Meillä on aina aito kuusi, tekokuusta en huolisi, vaikka en aidostakaan innostu. En jaksaisi koristella sitä, kun sen joutuu tekemään yksin. Nuoriso ei halua enää koristella. Olisihan se ehkä liikaa vaadittu, että tulevat omista kodeistaan meille koristelemaan kuusen. Entäs sitten se kuusen riisuminen ja koristeiden järjestäminen takaisin laatikkoihinsa, uuuh, kuka jaksaa. Mun on pakko jaksaa. No, ehkä se joulumieli sitten taas vähän lähempänä tulee. Sitä voisi alkaa herättelemään kynttilöiden polttamisella ja glögin maistelulla.
Hiljainen aika työrintamalla on selvästi ohi. Ristiriitainen olo mulla silti on tämän työn suhteen. Ensinnäkin olen nyt tämän kolmen kuukauden aikana huomannut olevani tavallista väsyneempi - aika paljonkin väsyneempi - ja mietin mistä se johtuu. Lisäksi päänsärky on tullut takaisin, se on lähes päivittäistä. Tajusin, että suuri syy on tuo mun huono kuulo. Se on kuitenkin sen verran huono, että joudun käyttämään kaiken energiani ja enemmänkin siihen, että kuulen monta asiaa yhtäaikaa ja silti pitäisi osa asioista, äänistä pystyä sulkemaan ulkopuolellekin. Siihen en pysty - valitettavasti. Työ on kivaa, varsinkin kassatyö ja smalltalk siinä ihmisten kanssa, mutta kuormittaa mua liian paljon niin hälyisässä ympäristössä. Tajusin, että vaikka olen joka paikassa kertonut huonosta kuulostani ja radiopuhelimen käytöstä, jännitän aina kun työvuoro alkaa. Työvuoron päätyttyä huokaisen helpotuksesta, jos ei mitään ihmeellistä väärinkuulemista ja mokaa sen vuoksi ole tapahtunut. Toki joudun paljon pyytämään asiakkaalta toistoja, varsinkin tupakan suhteen, kun en edes tunne kaikkia tupakkamerkkejä. En kuitenkaan pysty irtisanoutumaan, koska ajatus työttömyydestä hirvittää. Saikuttaminen taas ei kuulu mun tapoihin eikä se tässä edes onnistuisi, kun olen keikkatyöläinen.
Meidän rakas Simo-pappa lähti tiistaina koirien taivaaseen. Simon olo alkoi selvästi olemaan niin huono, että pakko se päätös oli tehdä ja päästää kullanmuru lähtemään. Simo oli siis 12-vuotias kääpiösnautseripoika, mun once in a lifetime-käppänäpoika. Sen kanssa tuli reissattua ja harrastettua koiranäyttelyitä ja agilityä ja milloin mitäkin. Simo oli aina valmis tekemään mitä vain, varsinkin mun kanssa. Se nautti kehässä esiintymisestä. Ei oikeastaan ollut mitään mistä se ei olisi innostunut, jos se tapahtui mun kanssa. Mä olin Simolle äitijumala ja kaikelta pahalta varjelija. Vuosi sitten marraskuussa aloin seuraamaan Simoa, kun se jäi välillä seisomaan paikalleen ja häntä oli alhaalla. Kutsuin sitä ja se käänsi sit päätään mua kohti ja selvästikin äänen avulla tuli mun luo. Välillä näytti siltä, että se näkee ja välillä taas tuli tunne, ettei näe. Ropsu ei uskonut mua, kun sille asiasta mainitsin. Katselin kuukauden verran sitä touhua ja sit päätin varata ajan Elfvingin Sannalle Hakametsään. Sain sen tammikuulle. Sanna tutki Simon silmät moneen kertaan ja monella tavalla ja sanoi, että Simo on umpisokea. Vika ei kuitenkaan ollut silmissä, ei ole kaihia eikä silmäpohjan rappeumaa eikä muutakaan vikaa. Tieto vaan ei kulkenut aivoihin asti. Iski heti mieleen, että siellä on kasvain tms. Näköhermoissakaan ei ollut vikaa. Kokeilimme kortisoniakin jonkin aikaa, mutta eihän siitä apua ollut. Vähitellen vuoden aikana Simolla alkoi muukin vointi hiukan heikentyä. Toki lihakset nyt kuivuu muutenkin, kun koira vanhenee ja liikkuminen vähentyy, mutta Simolla se oli nopeampaa. Simo alkoi nukkumaan melkein suurimman osan ajasta eikä ihan loppuaikana jaksanut enää lenkkeilläkään, jäi vain seisoskelemaan paikalleen tai asettui makuulle. Käytin Simon terveystarkastuksessa ja verikokeissa syyskuussa ja silloin oli veriarvoissa monella osaa vähän häikkää. Maksa- ja munuaisarvot oli viturallaan ja vähän muissakin arvoissa jotain heittelyitä. Lääkärin kanssa keskusteltiin asiasta ja päätettiin, ettei tutkita enempää vaan seurataan nyt pojan vointia ja tehdään päätöksiä sitten kun aika on. Eli sikäli tämä oli odotettavissa oleva asia. Ruokahalu alkoi olemaan huono ja Simo alkoi oksentelemaan ja loppuaikana tuli jo limaa takapäästä eikä enää kunnon kakkaakaan. Tätä me siis katseltiin vain viikonlopun, sitten varasimme maanantaina lääkäriajan tiistaille. Suru ja ikävä on ihan hirveä, ei sitä voi edes käsittää. Suru kestää taas aikansa ja jossain vaiheessa huomaa, että asiaa pystyy ajattelemaan itkemättä.
Mun miehellä on huomenna jännä päivä. Hän sai työpaikan Stora Ensolta ja aloittaa huomenna siellä. Myönnän että mua jännittää ehkä vielä enemmän. Ei me montaa työpaikkahakemusta ehditty tekemään, kun jo tuli kutsu haastatteluun ja heti nappasi. Mieletöntä onnea. Vai olisiko haastatteluun pääsyssä osasyynä mun laatima cv ja yhdessä laadittu työhakemus. Yhdessä myötä- ja vastamäessä, myös hakemuksien laatimisessa. No, mun mies on kyllä aika makee ja monipuolinen kaveri kaikkine vikoineenkin etten toisaalta ihmettele nopeata työllistymistä. Vioilla tarkoitan näitä ns. eitoivottuja piirteitä ja tapoja mitä nyt lähes 30 avioliittovuoden aikana on esiin tullut ja näköjään osa pysyviäkin. Niihin kyllä tottuu, vaikka välillä niistä väitelläänkin. Kaikkihan me kyllä ollaan omanlaisiamme ja kaikilla meillä ne omat juttumme on.
Mennyt marraskuu on kaiken kaikkiaan ollut aika raskas kuukausi. On ollut läheisen sairastumista ja lemmikin poismenoa ja pelkoa työtilanteesta ja paljon muuta. Kaikenlaista mikä kuuluu elämään. Joskus sitä vaan miettii, että toisille elämä on sitä parempaa seppälää ja toisille sitä huonompaa. Onni on kuitenkin pysyä terveenä ja osata nauttia niistä pienistäkin ilon pisaroista.
Meidän rakas Simo-pappa lähti tiistaina koirien taivaaseen. Simon olo alkoi selvästi olemaan niin huono, että pakko se päätös oli tehdä ja päästää kullanmuru lähtemään. Simo oli siis 12-vuotias kääpiösnautseripoika, mun once in a lifetime-käppänäpoika. Sen kanssa tuli reissattua ja harrastettua koiranäyttelyitä ja agilityä ja milloin mitäkin. Simo oli aina valmis tekemään mitä vain, varsinkin mun kanssa. Se nautti kehässä esiintymisestä. Ei oikeastaan ollut mitään mistä se ei olisi innostunut, jos se tapahtui mun kanssa. Mä olin Simolle äitijumala ja kaikelta pahalta varjelija. Vuosi sitten marraskuussa aloin seuraamaan Simoa, kun se jäi välillä seisomaan paikalleen ja häntä oli alhaalla. Kutsuin sitä ja se käänsi sit päätään mua kohti ja selvästikin äänen avulla tuli mun luo. Välillä näytti siltä, että se näkee ja välillä taas tuli tunne, ettei näe. Ropsu ei uskonut mua, kun sille asiasta mainitsin. Katselin kuukauden verran sitä touhua ja sit päätin varata ajan Elfvingin Sannalle Hakametsään. Sain sen tammikuulle. Sanna tutki Simon silmät moneen kertaan ja monella tavalla ja sanoi, että Simo on umpisokea. Vika ei kuitenkaan ollut silmissä, ei ole kaihia eikä silmäpohjan rappeumaa eikä muutakaan vikaa. Tieto vaan ei kulkenut aivoihin asti. Iski heti mieleen, että siellä on kasvain tms. Näköhermoissakaan ei ollut vikaa. Kokeilimme kortisoniakin jonkin aikaa, mutta eihän siitä apua ollut. Vähitellen vuoden aikana Simolla alkoi muukin vointi hiukan heikentyä. Toki lihakset nyt kuivuu muutenkin, kun koira vanhenee ja liikkuminen vähentyy, mutta Simolla se oli nopeampaa. Simo alkoi nukkumaan melkein suurimman osan ajasta eikä ihan loppuaikana jaksanut enää lenkkeilläkään, jäi vain seisoskelemaan paikalleen tai asettui makuulle. Käytin Simon terveystarkastuksessa ja verikokeissa syyskuussa ja silloin oli veriarvoissa monella osaa vähän häikkää. Maksa- ja munuaisarvot oli viturallaan ja vähän muissakin arvoissa jotain heittelyitä. Lääkärin kanssa keskusteltiin asiasta ja päätettiin, ettei tutkita enempää vaan seurataan nyt pojan vointia ja tehdään päätöksiä sitten kun aika on. Eli sikäli tämä oli odotettavissa oleva asia. Ruokahalu alkoi olemaan huono ja Simo alkoi oksentelemaan ja loppuaikana tuli jo limaa takapäästä eikä enää kunnon kakkaakaan. Tätä me siis katseltiin vain viikonlopun, sitten varasimme maanantaina lääkäriajan tiistaille. Suru ja ikävä on ihan hirveä, ei sitä voi edes käsittää. Suru kestää taas aikansa ja jossain vaiheessa huomaa, että asiaa pystyy ajattelemaan itkemättä.
Mun miehellä on huomenna jännä päivä. Hän sai työpaikan Stora Ensolta ja aloittaa huomenna siellä. Myönnän että mua jännittää ehkä vielä enemmän. Ei me montaa työpaikkahakemusta ehditty tekemään, kun jo tuli kutsu haastatteluun ja heti nappasi. Mieletöntä onnea. Vai olisiko haastatteluun pääsyssä osasyynä mun laatima cv ja yhdessä laadittu työhakemus. Yhdessä myötä- ja vastamäessä, myös hakemuksien laatimisessa. No, mun mies on kyllä aika makee ja monipuolinen kaveri kaikkine vikoineenkin etten toisaalta ihmettele nopeata työllistymistä. Vioilla tarkoitan näitä ns. eitoivottuja piirteitä ja tapoja mitä nyt lähes 30 avioliittovuoden aikana on esiin tullut ja näköjään osa pysyviäkin. Niihin kyllä tottuu, vaikka välillä niistä väitelläänkin. Kaikkihan me kyllä ollaan omanlaisiamme ja kaikilla meillä ne omat juttumme on.
Mennyt marraskuu on kaiken kaikkiaan ollut aika raskas kuukausi. On ollut läheisen sairastumista ja lemmikin poismenoa ja pelkoa työtilanteesta ja paljon muuta. Kaikenlaista mikä kuuluu elämään. Joskus sitä vaan miettii, että toisille elämä on sitä parempaa seppälää ja toisille sitä huonompaa. Onni on kuitenkin pysyä terveenä ja osata nauttia niistä pienistäkin ilon pisaroista.
Kommentit
Lähetä kommentti