Hyvää uutta vuotta 2019
Paljon on taas päässyt tapahtumaan sitten viime kirjoituksen. Ei vain ole ollut aikaa eikä oikeastaan voimiakaan kirjoittamiseen.
Merkittävin ja koskettavin tapahtunut asia mulle on rakkaista rakkaimman ja parhaista parhaimman isäni sairastuminen. Tieto tuli luonnollisestikin melkoisena järkytyksenä, ajatuksella, että eihän meidän perheessä voi näin käydä. Mutta kyllä vaan voi. Kavala syöpä on sellainen sairaus, ettei se katso aikaa eikä paikkaa, eikä ketään. Se iskee kun on iskeäkseen. Muuta ei tässä kohtaa voi kuin mennä päivä kerrallaan. Hoitojen alkaessa ja edetessä katsellaan mitä tuleman pitää. Tukiverkosto onneksi on vahva ja todella tärkeä, isäni lisäksi jokaiselle läheiselle. Yhdessä tässä ollaan. Uskon, että isänikin tietää, ettei ole yksin, vaikka se ehkä siltä tuntuukin.
Koiralukukin on meillä vähentynyt kolmesta yhteen. Rakas Simo-käppänämme pääsi koirien taivaaseen pari viikkoa ennen Reimaa. Simohan oli sokea, mikä ei johtunut silmistä. Silmissä ei ollut mitään vikaa, tieto vain ei päässyt silmistä aivoihin asti. Itse uumoilen, että Simolla oli kasvain jossain mikä ainakin osittain aiheutti sokeuden.
Simolla ei tahtonut takajalat enää kantaa, se pissasi ja kakkasi sisälle eikä oikeastaan nauttinut enää muusta kuin nukkumisesta. Ruokakaan ei enää maittanut. Viikonlopun katseltuamme ja tiiviimmin seurattuamme teimme päätöksen ja maanantaina vai oliko tiistaina sitten kävimme eläinlääkärissä. Simo oli kyllä mun once in a lifetime-käppänä, en tule ikinä saamaan enää samanlaista pyyteetöntä rakkautta ja äitijumala-statusta mitä Simolta sain. Mä olin Simolle kaikki kaikessa ja toivon, että olin Simolle sen arvoinen. Hirveä ikävä Simoa.
Reima jätti meidät 13.12. Reimallahan oli vaikeita iho-ongelmia, joita oli tutkittu jo lähes kaksi vuotta. Reima on pennusta asti syönyt ihan kaiken leluista vaatteisiin, pureskelematta sellaiset mitä ei saanut pureskeltua. Kasvattajan kanssa keskustelin päivää ennen Reiman kuolemaa asiasta. Olin varannut jo Reimalle ajan mahan ja suoliston tutkimuksiin, mutta tuona torstaiaamuna 13.12. lähdin jo heti aamusta viemään Reimaa Suutarin Villelle. Reima oli oksentanut edellisen päivän ja koko yön ja oli tosi heikossa kunnossa. Tosin ell:n odotustilassa Reima jaksoi kuitenkin ilmoittaa meille haukkumalla ovelle tulevasta miehestä, ei ihan heti olisi uskonut pojan olleen niin huonossa kunnossa kuin sitten olikin. Reimalla oli n. 50 cm matkalla suolitukos, jonka Ville leikkasi. Kun menimme hakemaan Gigaa (Gigalla oli hammashoitoa ja -poistoa samana päivänä) ja Reimaa, kaiken piti olla hyvin. Reima oli käynyt tarpeillaankin ulkona. Ihmettelin kyllä vähän pojan sekavuutta ja sitä, ettei tahtonut millään nousta ja lähteä. Saimme kuitenkin Reiman autoon ja veimme Ramonan ja Gigan kotiinsa ja tulimme omaan kotipihaan. Takaluukun avattuamme meitä kohtasi hirveä järkytys; Reima oli kuollut! Ilmeisesti Reiman sydän petti, emme keksineet muutakaan selitystä. En pysty asiaa vieläkään käsittelemään itkemättä enkä tiedä pystynkö koskaan. Se tuli niin yllätyksenä ja vaikka kuinka yritän lohdutella itseäni, että nyt Reimalla ei ainakaan ole enää ihon kutinoita eikä vatsakipuja eikä mitään muutakaan tuskaa, niin mietin olisinko voinut tehdä vielä jotain Reiman olon parantamiseksi. Vai olisiko meidän sittenkin pitänyt tehdä päätös Reiman hyväksi jo aikaisemmin ja tämä oli Reiman oma päätös tässä kohtaa jättää meidät. En tiedä eikä sitä tiedä kukaan muu kuin Reima.
Meillä on siis enää Velma. Velma täyttää huhtikuussa 7 vuotta ja toivon, että saadaan hänet pitää vielä pitkään! En kestäisi tähän kohtaa enää menetyksiä. Huomaan olevani vähän yliherkkä Velman kohdalla, seuraan välillä hengitystä ja liikkumista, syömisiä ja juomisia. Huhhuh.
Lintutytöt on edelleen meillä. On nekin niin seuralliset ja ihanat tytöt ja mietinkin välillä pystynkö niistä luopumaan, jos oikeasti kiinnostunut ihminen tulisi niitä katsomaan. Tosiasia kuitenkin on, että ne rajoittaa ihan hirveästi menoja. Eihän niitä voi jättää yksinään eikä niitä voi ihan joka paikkaan ottaa mukaankaan. Tai voisi kai, mutta en kestä ajatusta pitää niitä pienessä ja ahtaassa häkissä päivää kauempaa. Meillä tytöillä on oma huone, jossa on iso itserakennettu häkki. Häkin ovetkin on auki, että pääsevät aina itse tulemaan ja menemään miten tykkäävät. Nukkuvat yöt aina häkissä kuitenkin, en ole kertaakaan nähnyt tyttöjen häkin ulkopuolella nukkuvan yötään.
Mun työrintamalle ei kuulu mitään uutta. Teen edelleen keikkatöitä extraajana. Olen tosin käynyt työkkärissä kysymässä neuvoja mitä mun kannattaisi tehdä, etten uupuisi ihan loppuun tai muuten hajottaisi itseäni. En voi kuitenkaan työttömyyden pelossa itseäni irtisanoa enkä halua karenssia. Haluaisin pysyä työkykyisenä pitäen elämänlaatuni edes kutakuinkin hyvänä, mutta tässä työssä se ei ole mahdollista. Neuvoivat lääkäriin kuntoutusasioissa. Okei, varasin itselleni ajan 14.1., jolloin voisimme sitä omalääkärin kanssa miettiä. Onhan mulla onneksi jo B-lausuntokin olemassa. Moniammatilliseen yksilökuntoutukseen ci-käyttäjille olen jo hakenut, mutta en ole vielä päätöstä Kelasta saanut. Eka kuntoutusjakso olisi heti Amerikan-reissumme jälkeen 25.-29.3.2019.
Ai niin, ei ihan vähäisenä asiana Ropsun uusi työpaikka. Se on asia, joka tuottaa mulle iloa aina kun se tulee mieleen huonoina hetkinä. Tämä työpaikka oli sellainen, josta laitoin Ropsulle linkin sähköpostiin otsikolla: Tänne haet hetipaikalla! Yhdessä sitten laadimme hakemusta, cv:n olimme jo aiemmin tehneet. On se jännä juttu, miten se onnistui saamaan työpaikan muutaman hakemuksen ja yhden haastattelun jälkeen. Mä olen tehnyt ainakin 200 hakemusta ja käynyt neljässä haastattelussa. Kahdessa haastattelussa ilmeni, että työhön vaaditaan enemmän fyysistä vahvuutta ja yhden haastattelun tuloksena olin määräaikaisessa kesätyösuhteessa Media Potentiassa (ja tykkäsin hirveästi, olihan se omaa alaani) ja yhden haastattelun tuloksena olen extraajana keikkatyössä. Tai no joo, on vielä yksi haastattelu, jonka tuloksena tein vuokratyösuhteessa siivoojana töitä. Se oli ennen Media Potentian työsuhdetta.
Kyllähän sitä tässä iässä miettii mitä haluaisi tehdä isona, mutta ikä(rasismi) tulee vastaan eikä enää voikaan tehdä mitä haluaa vaan mitä pystyy ja saa.
Merkittävin ja koskettavin tapahtunut asia mulle on rakkaista rakkaimman ja parhaista parhaimman isäni sairastuminen. Tieto tuli luonnollisestikin melkoisena järkytyksenä, ajatuksella, että eihän meidän perheessä voi näin käydä. Mutta kyllä vaan voi. Kavala syöpä on sellainen sairaus, ettei se katso aikaa eikä paikkaa, eikä ketään. Se iskee kun on iskeäkseen. Muuta ei tässä kohtaa voi kuin mennä päivä kerrallaan. Hoitojen alkaessa ja edetessä katsellaan mitä tuleman pitää. Tukiverkosto onneksi on vahva ja todella tärkeä, isäni lisäksi jokaiselle läheiselle. Yhdessä tässä ollaan. Uskon, että isänikin tietää, ettei ole yksin, vaikka se ehkä siltä tuntuukin.
Koiralukukin on meillä vähentynyt kolmesta yhteen. Rakas Simo-käppänämme pääsi koirien taivaaseen pari viikkoa ennen Reimaa. Simohan oli sokea, mikä ei johtunut silmistä. Silmissä ei ollut mitään vikaa, tieto vain ei päässyt silmistä aivoihin asti. Itse uumoilen, että Simolla oli kasvain jossain mikä ainakin osittain aiheutti sokeuden.
Simolla ei tahtonut takajalat enää kantaa, se pissasi ja kakkasi sisälle eikä oikeastaan nauttinut enää muusta kuin nukkumisesta. Ruokakaan ei enää maittanut. Viikonlopun katseltuamme ja tiiviimmin seurattuamme teimme päätöksen ja maanantaina vai oliko tiistaina sitten kävimme eläinlääkärissä. Simo oli kyllä mun once in a lifetime-käppänä, en tule ikinä saamaan enää samanlaista pyyteetöntä rakkautta ja äitijumala-statusta mitä Simolta sain. Mä olin Simolle kaikki kaikessa ja toivon, että olin Simolle sen arvoinen. Hirveä ikävä Simoa.
Reima jätti meidät 13.12. Reimallahan oli vaikeita iho-ongelmia, joita oli tutkittu jo lähes kaksi vuotta. Reima on pennusta asti syönyt ihan kaiken leluista vaatteisiin, pureskelematta sellaiset mitä ei saanut pureskeltua. Kasvattajan kanssa keskustelin päivää ennen Reiman kuolemaa asiasta. Olin varannut jo Reimalle ajan mahan ja suoliston tutkimuksiin, mutta tuona torstaiaamuna 13.12. lähdin jo heti aamusta viemään Reimaa Suutarin Villelle. Reima oli oksentanut edellisen päivän ja koko yön ja oli tosi heikossa kunnossa. Tosin ell:n odotustilassa Reima jaksoi kuitenkin ilmoittaa meille haukkumalla ovelle tulevasta miehestä, ei ihan heti olisi uskonut pojan olleen niin huonossa kunnossa kuin sitten olikin. Reimalla oli n. 50 cm matkalla suolitukos, jonka Ville leikkasi. Kun menimme hakemaan Gigaa (Gigalla oli hammashoitoa ja -poistoa samana päivänä) ja Reimaa, kaiken piti olla hyvin. Reima oli käynyt tarpeillaankin ulkona. Ihmettelin kyllä vähän pojan sekavuutta ja sitä, ettei tahtonut millään nousta ja lähteä. Saimme kuitenkin Reiman autoon ja veimme Ramonan ja Gigan kotiinsa ja tulimme omaan kotipihaan. Takaluukun avattuamme meitä kohtasi hirveä järkytys; Reima oli kuollut! Ilmeisesti Reiman sydän petti, emme keksineet muutakaan selitystä. En pysty asiaa vieläkään käsittelemään itkemättä enkä tiedä pystynkö koskaan. Se tuli niin yllätyksenä ja vaikka kuinka yritän lohdutella itseäni, että nyt Reimalla ei ainakaan ole enää ihon kutinoita eikä vatsakipuja eikä mitään muutakaan tuskaa, niin mietin olisinko voinut tehdä vielä jotain Reiman olon parantamiseksi. Vai olisiko meidän sittenkin pitänyt tehdä päätös Reiman hyväksi jo aikaisemmin ja tämä oli Reiman oma päätös tässä kohtaa jättää meidät. En tiedä eikä sitä tiedä kukaan muu kuin Reima.
Meillä on siis enää Velma. Velma täyttää huhtikuussa 7 vuotta ja toivon, että saadaan hänet pitää vielä pitkään! En kestäisi tähän kohtaa enää menetyksiä. Huomaan olevani vähän yliherkkä Velman kohdalla, seuraan välillä hengitystä ja liikkumista, syömisiä ja juomisia. Huhhuh.
Lintutytöt on edelleen meillä. On nekin niin seuralliset ja ihanat tytöt ja mietinkin välillä pystynkö niistä luopumaan, jos oikeasti kiinnostunut ihminen tulisi niitä katsomaan. Tosiasia kuitenkin on, että ne rajoittaa ihan hirveästi menoja. Eihän niitä voi jättää yksinään eikä niitä voi ihan joka paikkaan ottaa mukaankaan. Tai voisi kai, mutta en kestä ajatusta pitää niitä pienessä ja ahtaassa häkissä päivää kauempaa. Meillä tytöillä on oma huone, jossa on iso itserakennettu häkki. Häkin ovetkin on auki, että pääsevät aina itse tulemaan ja menemään miten tykkäävät. Nukkuvat yöt aina häkissä kuitenkin, en ole kertaakaan nähnyt tyttöjen häkin ulkopuolella nukkuvan yötään.
Mun työrintamalle ei kuulu mitään uutta. Teen edelleen keikkatöitä extraajana. Olen tosin käynyt työkkärissä kysymässä neuvoja mitä mun kannattaisi tehdä, etten uupuisi ihan loppuun tai muuten hajottaisi itseäni. En voi kuitenkaan työttömyyden pelossa itseäni irtisanoa enkä halua karenssia. Haluaisin pysyä työkykyisenä pitäen elämänlaatuni edes kutakuinkin hyvänä, mutta tässä työssä se ei ole mahdollista. Neuvoivat lääkäriin kuntoutusasioissa. Okei, varasin itselleni ajan 14.1., jolloin voisimme sitä omalääkärin kanssa miettiä. Onhan mulla onneksi jo B-lausuntokin olemassa. Moniammatilliseen yksilökuntoutukseen ci-käyttäjille olen jo hakenut, mutta en ole vielä päätöstä Kelasta saanut. Eka kuntoutusjakso olisi heti Amerikan-reissumme jälkeen 25.-29.3.2019.
Ai niin, ei ihan vähäisenä asiana Ropsun uusi työpaikka. Se on asia, joka tuottaa mulle iloa aina kun se tulee mieleen huonoina hetkinä. Tämä työpaikka oli sellainen, josta laitoin Ropsulle linkin sähköpostiin otsikolla: Tänne haet hetipaikalla! Yhdessä sitten laadimme hakemusta, cv:n olimme jo aiemmin tehneet. On se jännä juttu, miten se onnistui saamaan työpaikan muutaman hakemuksen ja yhden haastattelun jälkeen. Mä olen tehnyt ainakin 200 hakemusta ja käynyt neljässä haastattelussa. Kahdessa haastattelussa ilmeni, että työhön vaaditaan enemmän fyysistä vahvuutta ja yhden haastattelun tuloksena olin määräaikaisessa kesätyösuhteessa Media Potentiassa (ja tykkäsin hirveästi, olihan se omaa alaani) ja yhden haastattelun tuloksena olen extraajana keikkatyössä. Tai no joo, on vielä yksi haastattelu, jonka tuloksena tein vuokratyösuhteessa siivoojana töitä. Se oli ennen Media Potentian työsuhdetta.
Kyllähän sitä tässä iässä miettii mitä haluaisi tehdä isona, mutta ikä(rasismi) tulee vastaan eikä enää voikaan tehdä mitä haluaa vaan mitä pystyy ja saa.
Kommentit
Lähetä kommentti