Tunteiden vuoristorata
Niin se lähes vuosi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Ei sitä edes tajua kuinka aika juoksee. On niin kiire elää.
Mun elämä on ollut kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä oikein harmittaa tuntea niin voimakkaasti. Väsyneenä se tunteiden voimakkuus korostuu, liikuttuminen on tosi herkässä, on kysymys sitten surusta tai ilosta. Televisiota katselen aika vähän, mutta mm. luontodokumentit on lähellä sydäntäni. Siinäkin huomaa usein nuo voimakkaat reaktiot. Ensin ihastelet jotain söpöä eläintä ja hetken päästä joku syö sen. Itkuhan siinä pääsee eikä sitä haluakaan enää katsella.
Myönnän, vaihdevuodet ovat tuoneet mukanaan myös paljon myllerrystä mieleen. Ei oikeastaan siinä mielessä, että olen jo yli 50-vuotias, en ole huomannut potevani ikäkriisiä missään vaiheessa. En, vaikka mulla onkin välillä tosi kova lapsenlapsikuume. No joo, joskus mietin, että jos olisin nuorempi niin sitä tai tätä. Lähinnä ne jossittelut tulee työelämää ja opiskeluja miettiessä. Enemmänkin myllerrys on aikuistumista. Tai sitä kun miettii mitä voi tehdä ja mitä ei lapsellisuuden ja aikuisuuden rajoissa. Ristiriitaisuuttakin tunnen tosi usein. Toisaalta musta tuntuu, että voimakkaat tunteet auttaa myös mukautumaan eri tilanteisiin. Mieluummin tunnen voimakkaasti kuin en tuntisi mitään tai tunteeni olisi kovin tasaiset. Ehkä olen voimakkaiden tunteideni vuoksi selvinnyt täysjärkisenä. Jaa, mutta mikä on täysjärkisyyden määritelmä, miten sen voi määritellä vai voiko sitäkään määritellä mitenkään? Kuka sen määrittelee ja millä perusteella? Olenko sittenkään täysjärkinen?
Mulla on lähipiirissä - ja vähän kauempanakin - ihmisiä, jotka tuntevat niin vahvaa ahdistusta ja/tai masennusta, että tarvitsevat siihen apua. Olen miettinyt useasti mikä ihmiselle aiheuttaa niin vahvan ahdistuksen/masennuksen, ettei siitä selviä yksin tai itsekseen. Miten siihen voisi vaikuttaa niin ettei sellaista tilannetta pääsisi tulemaan? Olen sitä mieltä, että elämisestä tässä yhteiskunnassa on tullut suorittamista. Ihmisiltä vaaditaan entistä nuorempana jo vaikuttamista ja pätemistä, pätevyyttä, osaamista ja juurikin sitä suorittamista. Tietääkö kukaan enää mikä on normaalin ihmisen ja normaalin elämän mittari ja miten sitä mittaria käytetään, mikä on mittarin ala- ja yläraja? Missä menee kultainen keskitie? Kaikilta vaaditaan kaikkea. Ei ihme, jos tuntee ahdistusta. Jotkut rekrytointi-ilmoituksetkin on niin kamalia, etten tiedä itkiskö vai nauraisko. Pitäisi olla nuori ja korkeasti koulutettu viimeisimmällä tiedolla, työkokemusta jo vuosia takana, sinkku ja perheetön ja vaikka mitä.
Ja joo, olen miettinyt viime aikoina elämää ja kuolemaa. Kuolemastakin on paljon ajatuksia ja tietysti tästä elämän tarkoituksesta. En muista olenko aiemmin maininnut, mutta minähän en usko jumalaan. Olen eronnut kirkosta jo monta vuotta sitten, kun en kokenut saavani sieltä mitään. Mun mielestä uskonnonvapaus on tässä suhteessa hieno asia, että ketään ei pakoteta uskomaan tai olemaan uskomatta. Palaan tähän elämään ja kuolemaankin vielä myöhemmin jossain vaiheessa.
Aina mulla on tunteet ollut tosi voimakkaat ja vallankin nuorempana olin ihan tunteiden vietävissä. Nyt iän karttuessa se on tasaantunut, olen tavallaan yrittänyt tukahduttaa tunteiden heilahtelua kontrolloimalla tunteitani, hillitsemällä. Välillä kyllä huomaan, että yhdessä hetkessä olen olevinani tosi masentunut ja seuraavassa hetkessä riemuitsen (hillitymmin kuin ennen) jo jostain mitä kummallisemmasta asiasta. Riemuitsen mm. siitä, että ehkä mulla joskus on lasten- tai edes lapsenlapsi(a). Ja seuraavassa hetkessä murehdin jo, että ehkä en saakaan niitä. Enkä ehdi kunnolla edes murehtia kun jo ajattelen, että onneksi voin aina hankkia koiran.
Niin, koirasta puheen ollen. Meillä on enää yksi koira, Velma. Velma täyttää huhtikuussa 8 vuotta ja on kovin harmaantunut. Yli vuosi sitten panimme 12-vuotiaan Simo-käppänän nukkumaan, hällä oli syyskuussa vuositarkastuksessa otetuissa verikokeissa munuais- ja maksa-arvoissa häikkää ja ell:n kanssa sovimme, että seuraamme papan eloa. Sokeahan Simo oli jo viimeiset pari vuotta, joskaan silmissä vikaa ei ollut, tieto ei vaan kulkenut aivoihin asti. Viimeiset kuukaudet Simo enimmäkseen vain nukkui (paljon mun sylissä), lihakset kuihtui ja ruokakaan ei aina maittanut entiseen tapaan. Sitten marraskuun lopulla kävi tosiaan niin, että takapää ei enää kantanut ja Simo alkoi laskea alleen. Silloin päätimme päästää Simon pois. Siitä parin viikon päästä jätti Reima meidät. Se tapahtuikin vähän traagisemmin. Reima oli suolitukoksen vuoksi leikkauksessa ja kuoli kotimatkalla. Järkytys oli melkoinen kun avasimme auton peräluukun ja tajusimme, että Reima oli nukkunut pois. Sitä järkytystä en kyllä unohda koskaan.
Ei Velmakaan ihan helpolla ole päässyt. Velman molemmista etujaloista on uloimmat varpaat amputoitu, olen täällä blogissani siitä ekasta murtumisesta kertonutkin. Lisäksi vasemman etutassun sisävarvas on murtunut ja se on lastoitettu lukkolevyllä ja -ruuveilla. Eikä sekään riittänyt, n. puoli vuotta leikkauksen jälkeen varvas alkoi ilmeisesti reagoida levyyn ja ruuveihin ja kasvatti ylimääräistä kudosta ja ärsyyntyi turvoten ihan hirveäksi. Varvas oli punainen, turvoksissa ja kuuma. Kudoksesta otettiin koepalat tutkittavaksi, mutta onneksi ei ollut syöpää tai muutakaan vakavaa. Levy ja ruuvit poistettiin ja varvas parani hyvin. Tänä aikana ei tietystikään Velmaa saanut paljoakaan lenkittää, joten kuntoutuminen kesti oman aikansa. Ymmärrettävästi ikänsä huomioon ottaen lihakset eivät ole palautuneet ihan entiselleen myöskään sen vuoksi, että anestesian aikana sydämessä oli rytmihäiriöitä enkä ole uskaltanut hirveästi riehuttaa Velmaa. Jälkeenpäin ei mitään merkkejä rytmihäiriöistä ole ollut, mutta kyllä mä siitä niin paljon peljästyin että huomaan tarkistelevani ja seuraavani Velman hengitystä varsinkin hänen nukkuessaan.
Olin jo moneenkin kertaan päättänyt, että meille ei enää tule koiraa. No, kuten aiemmin jo mainitsin, minunkin mieleni on ailahtelevainen ja muuttuvainen. Koska Velmasta ei ole enää kovin pitkien lenkkien kulkijaksi mun kanssa, niin kyllähän mä olen uudesta lenkkikaverista haaveillut (Velmaa unohtamatta). On mulle kaveritkin sanoneet, etteivät osaa kuvitella mua ilman koiraa. Katsotaan mitä kevät tuo tullessaan vai tuoko mitään.
Työelämästä: olen työskennellyt Taysissa osastonsihteerinä 1.4.2019 lähtien. Käväisimme lomareissulla Floridassa maaliskuussa, jäin reissun perään Helsinkiin Iiris-keskukseen Kuulo-Auriksen sisäkorvaistutekäyttäjien kuntoutuksen 1. jaksolle (Kelan moniammatillinen yksilökuntoutus) ja sieltä palattuani aloitin heti maanantaina Taysissa työt. Siellä olen edelleen. Sopimukseni on määräaikainen ja jo kolmas vai neljäs peräkkäin. Tällä hetkellä sopimus on 30.4. asti ja toki toivon, että jatkuisi vielä siitäkin. Kirjoittelen tästä työnkuvastani ci-käyttäjänä toisella kertaa vähän enemmän. Sisäkorvaistutekäyttäjänä mun työelämä on ollut parin kolmen vuoden ajan aika värikästä ja työnantajista ja toimekuvista ja apuvälineistä yms. on paljonkin asiaa. Jotain olen aiemmissa kirjoituksissa jo tuonutkin esille.
Papukaijatyttöjen muutosta mun täytyy myös avautua vielä, tytöthän muuttivat helmikuussa pois meiltä. Siihen ei liity mitään ikävää, päinvastoin.
Tällä hetkellä iloa elämääni tuo hankkimamme Motorhome, GMC Fleetwood. Se on amerikkalainen matkailuauto vm. 1986. Se on niin ruma, että on sen takia aika hieno. Odotan kevättä, kun pääsen siivoamaan sen ja laittamaan sisustusta meidän näköiseksi reissuja varten. Ehkä aloittelemme viikonloppureissuista ensin ihan koti-Suomessa. Ilahduttavaa tässä on se, että Velma pääsee mukaamme. Enää ei tarvitse murehtia sitä, että kuka tulee hoitamaan Velmaa kun lähdemme harrikoillamme pörräämään. Harrikat saa jäädä talvisäilöön ensi kesäksi, kun me reissataan Motorohomella. Kyllähän mielessä siintää vaikka mitä kohteita, mutta taas rajoitan riemuani ja hillitsen itseni.
Ehkä kirjoitan seuraavan kirjoitukseni jo ennen vuoden vaihtumista, ehkä vasta ensi vuonna. Toivotaan joka tapauksessa vuodesta 2020 entistä parempaa!
Mun elämä on ollut kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä oikein harmittaa tuntea niin voimakkaasti. Väsyneenä se tunteiden voimakkuus korostuu, liikuttuminen on tosi herkässä, on kysymys sitten surusta tai ilosta. Televisiota katselen aika vähän, mutta mm. luontodokumentit on lähellä sydäntäni. Siinäkin huomaa usein nuo voimakkaat reaktiot. Ensin ihastelet jotain söpöä eläintä ja hetken päästä joku syö sen. Itkuhan siinä pääsee eikä sitä haluakaan enää katsella.
Myönnän, vaihdevuodet ovat tuoneet mukanaan myös paljon myllerrystä mieleen. Ei oikeastaan siinä mielessä, että olen jo yli 50-vuotias, en ole huomannut potevani ikäkriisiä missään vaiheessa. En, vaikka mulla onkin välillä tosi kova lapsenlapsikuume. No joo, joskus mietin, että jos olisin nuorempi niin sitä tai tätä. Lähinnä ne jossittelut tulee työelämää ja opiskeluja miettiessä. Enemmänkin myllerrys on aikuistumista. Tai sitä kun miettii mitä voi tehdä ja mitä ei lapsellisuuden ja aikuisuuden rajoissa. Ristiriitaisuuttakin tunnen tosi usein. Toisaalta musta tuntuu, että voimakkaat tunteet auttaa myös mukautumaan eri tilanteisiin. Mieluummin tunnen voimakkaasti kuin en tuntisi mitään tai tunteeni olisi kovin tasaiset. Ehkä olen voimakkaiden tunteideni vuoksi selvinnyt täysjärkisenä. Jaa, mutta mikä on täysjärkisyyden määritelmä, miten sen voi määritellä vai voiko sitäkään määritellä mitenkään? Kuka sen määrittelee ja millä perusteella? Olenko sittenkään täysjärkinen?
Mulla on lähipiirissä - ja vähän kauempanakin - ihmisiä, jotka tuntevat niin vahvaa ahdistusta ja/tai masennusta, että tarvitsevat siihen apua. Olen miettinyt useasti mikä ihmiselle aiheuttaa niin vahvan ahdistuksen/masennuksen, ettei siitä selviä yksin tai itsekseen. Miten siihen voisi vaikuttaa niin ettei sellaista tilannetta pääsisi tulemaan? Olen sitä mieltä, että elämisestä tässä yhteiskunnassa on tullut suorittamista. Ihmisiltä vaaditaan entistä nuorempana jo vaikuttamista ja pätemistä, pätevyyttä, osaamista ja juurikin sitä suorittamista. Tietääkö kukaan enää mikä on normaalin ihmisen ja normaalin elämän mittari ja miten sitä mittaria käytetään, mikä on mittarin ala- ja yläraja? Missä menee kultainen keskitie? Kaikilta vaaditaan kaikkea. Ei ihme, jos tuntee ahdistusta. Jotkut rekrytointi-ilmoituksetkin on niin kamalia, etten tiedä itkiskö vai nauraisko. Pitäisi olla nuori ja korkeasti koulutettu viimeisimmällä tiedolla, työkokemusta jo vuosia takana, sinkku ja perheetön ja vaikka mitä.
Ja joo, olen miettinyt viime aikoina elämää ja kuolemaa. Kuolemastakin on paljon ajatuksia ja tietysti tästä elämän tarkoituksesta. En muista olenko aiemmin maininnut, mutta minähän en usko jumalaan. Olen eronnut kirkosta jo monta vuotta sitten, kun en kokenut saavani sieltä mitään. Mun mielestä uskonnonvapaus on tässä suhteessa hieno asia, että ketään ei pakoteta uskomaan tai olemaan uskomatta. Palaan tähän elämään ja kuolemaankin vielä myöhemmin jossain vaiheessa.
Aina mulla on tunteet ollut tosi voimakkaat ja vallankin nuorempana olin ihan tunteiden vietävissä. Nyt iän karttuessa se on tasaantunut, olen tavallaan yrittänyt tukahduttaa tunteiden heilahtelua kontrolloimalla tunteitani, hillitsemällä. Välillä kyllä huomaan, että yhdessä hetkessä olen olevinani tosi masentunut ja seuraavassa hetkessä riemuitsen (hillitymmin kuin ennen) jo jostain mitä kummallisemmasta asiasta. Riemuitsen mm. siitä, että ehkä mulla joskus on lasten- tai edes lapsenlapsi(a). Ja seuraavassa hetkessä murehdin jo, että ehkä en saakaan niitä. Enkä ehdi kunnolla edes murehtia kun jo ajattelen, että onneksi voin aina hankkia koiran.
Niin, koirasta puheen ollen. Meillä on enää yksi koira, Velma. Velma täyttää huhtikuussa 8 vuotta ja on kovin harmaantunut. Yli vuosi sitten panimme 12-vuotiaan Simo-käppänän nukkumaan, hällä oli syyskuussa vuositarkastuksessa otetuissa verikokeissa munuais- ja maksa-arvoissa häikkää ja ell:n kanssa sovimme, että seuraamme papan eloa. Sokeahan Simo oli jo viimeiset pari vuotta, joskaan silmissä vikaa ei ollut, tieto ei vaan kulkenut aivoihin asti. Viimeiset kuukaudet Simo enimmäkseen vain nukkui (paljon mun sylissä), lihakset kuihtui ja ruokakaan ei aina maittanut entiseen tapaan. Sitten marraskuun lopulla kävi tosiaan niin, että takapää ei enää kantanut ja Simo alkoi laskea alleen. Silloin päätimme päästää Simon pois. Siitä parin viikon päästä jätti Reima meidät. Se tapahtuikin vähän traagisemmin. Reima oli suolitukoksen vuoksi leikkauksessa ja kuoli kotimatkalla. Järkytys oli melkoinen kun avasimme auton peräluukun ja tajusimme, että Reima oli nukkunut pois. Sitä järkytystä en kyllä unohda koskaan.
Ei Velmakaan ihan helpolla ole päässyt. Velman molemmista etujaloista on uloimmat varpaat amputoitu, olen täällä blogissani siitä ekasta murtumisesta kertonutkin. Lisäksi vasemman etutassun sisävarvas on murtunut ja se on lastoitettu lukkolevyllä ja -ruuveilla. Eikä sekään riittänyt, n. puoli vuotta leikkauksen jälkeen varvas alkoi ilmeisesti reagoida levyyn ja ruuveihin ja kasvatti ylimääräistä kudosta ja ärsyyntyi turvoten ihan hirveäksi. Varvas oli punainen, turvoksissa ja kuuma. Kudoksesta otettiin koepalat tutkittavaksi, mutta onneksi ei ollut syöpää tai muutakaan vakavaa. Levy ja ruuvit poistettiin ja varvas parani hyvin. Tänä aikana ei tietystikään Velmaa saanut paljoakaan lenkittää, joten kuntoutuminen kesti oman aikansa. Ymmärrettävästi ikänsä huomioon ottaen lihakset eivät ole palautuneet ihan entiselleen myöskään sen vuoksi, että anestesian aikana sydämessä oli rytmihäiriöitä enkä ole uskaltanut hirveästi riehuttaa Velmaa. Jälkeenpäin ei mitään merkkejä rytmihäiriöistä ole ollut, mutta kyllä mä siitä niin paljon peljästyin että huomaan tarkistelevani ja seuraavani Velman hengitystä varsinkin hänen nukkuessaan.
Olin jo moneenkin kertaan päättänyt, että meille ei enää tule koiraa. No, kuten aiemmin jo mainitsin, minunkin mieleni on ailahtelevainen ja muuttuvainen. Koska Velmasta ei ole enää kovin pitkien lenkkien kulkijaksi mun kanssa, niin kyllähän mä olen uudesta lenkkikaverista haaveillut (Velmaa unohtamatta). On mulle kaveritkin sanoneet, etteivät osaa kuvitella mua ilman koiraa. Katsotaan mitä kevät tuo tullessaan vai tuoko mitään.
Työelämästä: olen työskennellyt Taysissa osastonsihteerinä 1.4.2019 lähtien. Käväisimme lomareissulla Floridassa maaliskuussa, jäin reissun perään Helsinkiin Iiris-keskukseen Kuulo-Auriksen sisäkorvaistutekäyttäjien kuntoutuksen 1. jaksolle (Kelan moniammatillinen yksilökuntoutus) ja sieltä palattuani aloitin heti maanantaina Taysissa työt. Siellä olen edelleen. Sopimukseni on määräaikainen ja jo kolmas vai neljäs peräkkäin. Tällä hetkellä sopimus on 30.4. asti ja toki toivon, että jatkuisi vielä siitäkin. Kirjoittelen tästä työnkuvastani ci-käyttäjänä toisella kertaa vähän enemmän. Sisäkorvaistutekäyttäjänä mun työelämä on ollut parin kolmen vuoden ajan aika värikästä ja työnantajista ja toimekuvista ja apuvälineistä yms. on paljonkin asiaa. Jotain olen aiemmissa kirjoituksissa jo tuonutkin esille.
Papukaijatyttöjen muutosta mun täytyy myös avautua vielä, tytöthän muuttivat helmikuussa pois meiltä. Siihen ei liity mitään ikävää, päinvastoin.
Tällä hetkellä iloa elämääni tuo hankkimamme Motorhome, GMC Fleetwood. Se on amerikkalainen matkailuauto vm. 1986. Se on niin ruma, että on sen takia aika hieno. Odotan kevättä, kun pääsen siivoamaan sen ja laittamaan sisustusta meidän näköiseksi reissuja varten. Ehkä aloittelemme viikonloppureissuista ensin ihan koti-Suomessa. Ilahduttavaa tässä on se, että Velma pääsee mukaamme. Enää ei tarvitse murehtia sitä, että kuka tulee hoitamaan Velmaa kun lähdemme harrikoillamme pörräämään. Harrikat saa jäädä talvisäilöön ensi kesäksi, kun me reissataan Motorohomella. Kyllähän mielessä siintää vaikka mitä kohteita, mutta taas rajoitan riemuani ja hillitsen itseni.
Ehkä kirjoitan seuraavan kirjoitukseni jo ennen vuoden vaihtumista, ehkä vasta ensi vuonna. Toivotaan joka tapauksessa vuodesta 2020 entistä parempaa!
Kommentit
Lähetä kommentti