Vuodet vaan vierii; pitkä avautuminen
Niille, jotka ei minusta tätä tiedä tai muista; pieni kertaus minäminäminästä:
Olen siis syntynyt Tampereella keskussairaalassa. Kun olin vauva, äiti huomasi lähes heti, että en kuule. Välillä kävi niin, että sattumalta reagoin äitin tekemiin ääniin ja sitten taas kävi niin, ettei moneen kertaan tullut minkäänlaista reaktioo. Äiti puhui asiasta neuvolassa, mutta siellä oltiin vihaisia, kun omasta lapsesta yritetään tehdä vammaista tai löytää vikaa. Isäkin oli äitille vihainen. Äiti ei kuitenkaan antanut periksi ja jossain kohtaa lääkärikin sen sanoi, että "Rouva on oikeassa, tämä tyttö ei kuule". Sen jälkeen kävimme Helsingissä Kuulonhuoltoliitossa, muistan pikkutyttö-ajoilta itsekin niitä reissuja kuulontutkimuksineen. Istuin huoneessa pöydän ääressä, pöydällä oli palikoita ja lasin takana katseli täti mua ja mä katselin tätiä. Yksi tädeistä (kuulontutkijoista) oli Pirjo Nuotio, paremmin uutisankkurina tunnettu henkilö. Mun piti lyödä palikalla, kun kuulen äänen. Muistan myös sen, kun välillä olin väsynyt ja kiukutti ja olin kyllästynyt ja naputtelin palikkaa ihan asiaankuulumattomissakin kohdissa. Välillä taas katselin tädin ilmeitä ja tajusin, että nyt tulee ääni ja naputin palikalla. Muistan hämärästi Marimekko-verhot ja vahakangasliinat jonkun talon alakerran ruokasalissa ja välillä siellä oli muitakin lapsia. Enivei, sain kuulokojeet. Välillä niitä oli kaksi taskukojetta, välillä yksi. Välillä meni yhdestä kojeesta kaksi johtoa, yksi molempiin korviin ja välillä kahdesta kojeesta oma johtonsa omaan korvaansa, välillä vain yksi koje, josta johto yhteen korvaan. Lopputulema oli yksi koje käyttöön, koska oikea korva todettiin täysin kuuroksi ja vasemmalla korvalla kuulin kojeen avulla. Tämä kuulovammani siis johtuu hapenpuutteesta, koska en meinannut syntyä.
Päiväkotiajan vietin Kalevan tarhassa kuulovammaisten ryhmässä. Muistan sieltä sen, etten halunnut syödä (koska halusin syödä äidin tekemää ruokaa eikä mulle kelvannut mikään muu). Piimää en myöskään suostunut juomaan. Muistan myös sen kuinka mulle tuli siellä oksennustauti ja olin eristyksissä yksin pienessä huoneessa, jossa oli peti. Mua käytiin kyllä välillä katsomassa kunnes äiti tai isä haki mut pois sieltä. Koulun aloitin viisivuotiaana Aleksanterin koulussa, puukoulu Aleksanterin kirkon kupeessa. Se toimi silloin kuulovammaisten kouluna. Siellä olin vuoden. Meillä oppilailla oli apukojeet ja opettajalla mikrofoni kaulassa, josta tuli ääni vahvistettuna meidän apukojeisiin. En ihan tarkkaan tiedä mikä tämä systeemi oli, mutta niitä oli pakko käyttää. Muistan, kun siellä oli monistuskone, josta tuli violettia tekstiä monistettuna monelle paperille ja muistan voimakkaan hajun mikä siitä tuli. Opettajani nimi oli Hantta (Hannele) ja toinen opettaja, olikohan johtajaopettaja, oli Lindgrenin Maija. Maija kävi meillä kotona kylässäkin Härmälässä asuessamme. Silloin esiinnyin edukseni ja tyhjensin raivarin vallassa siivouskomeron ja rullasin matot pois lattioilta. Äiti pisti tyynenä minut järjestämään tavarat takaisin komeroon ja matot takaisin lattiaan. Olin aika temperamenttinen lapsi. Kuitenkin opin niin aikaisin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja minut siirrettiin normaalikouluun. Normaalikoululla tarkoitan tässä kuulevien koulua. Sielläkin ekalla luokalla opettaja oli ottanut yhteyttä äitiini, kun vaikutin kovin väsyneeltä ja kyllästyneeltä tunnilla. Katselin ulos ikkunasta ja terottelin kynää ja keksin kaikenlaista muuta tekemistä. Selvisi, että olin pitkästynyt. Siellä käytiin läpi samoja oppikirjoja kuin kuulovammaisten koulussa oli käyty ja osasinhan jo lukea, kirjoittaa ja laskea. En nyt varmaksi muista sainko sitten muita tehtäviä lisäksi. Jatkoin kuitenkin samalla luokalla samojen luokkatovereiden kanssa koko peruskoulun loppuun asti. Koulukiusaamisesta omilta luokkatovereiltani valitettavasti kärsin ja se jätti sellaiset jäljet, että omille lapsille olin tosi tiukka sen asian suhteen; en suvainnut minkäänasteista koulu- tai muutakaan kiusaamista lapsiltani. Pahin kiusaaja oli tyttö, joka kuitenkin kahdestaan ollessamme esitti mulle kauhean kivaa ja kilttiä. Se hämmensi mua, mutta kai hän halusi esittää muiden edessä kovista. Silloinhan en asiaa näin ajatellut, mutta varmasti hänen omissa kotioloissaan oli sellaista minkä takia purki pahaa oloaan kiusaamalla muita.
Pärjäsin yksikorvaisena aika hyvin vuoteen 2004 asti. Olin toukokuussa saanut uuden kojeen, joka oli säädetty juuri mulle sopivaksi. Sinä kesänä kaverit kuitenkin alkoivat huomaamaan, että kojeeni vinkui enkä kuullut enää mitä mulle puhuttiin tai en saanut selvää mitä he puhuivat. Töissä aloin huomaamaan, etten saanut puhelimessa enää selvää asiakkaiden puheesta. Jouduin pyytelemään anteeksi ja sanoin, että voisivatko toistaa asian hitaasti ja selvästi, ei kuitenkaan huutaen. Usein varmistelin kuulemaani toistamalla asioita. Äitini alkoi olemaan huolissani ja pyysi, että varaisin kuulokeskuksesta uuden ajan tutkimuksiin. Myönsin sitten jo itsekin, että jotain mun korvassa tai korvien välissä on tapahtunut. Sekin kertoi, etten hoitanut enää asioita puhelimitse vaan lähettelin enemmän tekstiviestejä ja käytin sähköpostia. Aloin olemaan tavallista väsyneempi ja ehkä vähän vetäytyneempi, en halunnut enää osallistua ennen niin sosiaaliseen ja vilkkaaseen seuraelämään harrastuksineni yms. Kävin siis kuulokeskuksessa varaamassa ajan ja sain sen sinne elokuun lopulle.
Äiti ja Ropsu tuli mun mukaan kuulokeskukseen. Mun lempparikuulontutkija Maarit epäili (tai toivoi), että kuulokojeen säädöt vain on mennyt pieleen, mutta itse epäilin asiaa. Tehtiin kuulontutkimukset ja näin jo Maaritin ilmeestä kaiken. Hän sanoi, että olin oikeassa, mun korvassa on tapahtunut jotain; puheenerottelu on siitä n. 80-85%:sta pudonnut alle 30%:iin. Eli käytännössä olen 10 sanasta kuullut 8 sanaa ja enää kuulin alle 3 sanaa. Olin siis kuuroutunut. Maarit sanoi, että en ole mitenkään voinut kuulla puhelimessa kun kerroin, että käytän töissäkin päivittäin puhelinta. (Kyllä suomalainen sisu on uskomaton asia!) Aloin itkemään ja ajatukset vilisi päässäni; kuka vastedes huolehtii mun lasten asiat, kuka soittelee ajat ja selvittelee kaikki meidän orkesterin (=perheen) puhelimitse hoidettavat asiat, kuka? Äitini yritti lohduttaa mua ja kun Maarit kysyi haluaisinko puhua psykologin tai jonkun muun kanssa, äiti sanoi haluavansa jos mahdollista, puhua Rahkon kanssa. Rahko on siis mun kuuloasioita vauvasta asti hoitanut korvalääkäri, joka tuntee mun historian täysin. Mä en halunnut siinä kohtaa vielä puhua psykologin tai kenenkään muunkaan kanssa, mutta suostuin Rahkon jutulle, jos se järjestyisi siinä ilman ajanvarausta. Maarit järjesti asian, pääsimme Rahkon jutulle. Rahko oli ehtinyt jo hiukan lueskella mun kuulontutkimustuloksia ja taputti mua jalalle ja sanoi, että "Kuule Nina, ei tässä ole mitään hätää, me leikataan sulle implantti". Oli hilkulla etten lyönyt Rahkoa. Mulla oli hätä enkä tiennyt edes mikä on implantti. Rahko selitti asian meille ja sanoi, että se varmaankin leikataan vielä saman syksyn aikana. Lähdettiin sit sekavin ajatuksin pois kuulokeskuksesta. No, eihän sitä leikkausaikaa tullut ennenkuin v. 2005 helmikuulle, koska ilmeisesti sairaanhoitopiirin rahakirstu loppuvuodelle oli jo tyhjennetty. Juu, eka implantti leikattiin 2/2005 ja toka 5/2010.
Ja nyt siis viikonlopusta 8.-9.9.2018 asiaa:
Lähdin lauantaina 5–11.30 työvuoron jälkeen tavarat pakattuani Espoon Serenaan mökkeileen. Kutsusta sentään enkä kutsumatta. Kutsu oli tullut jo hyvissä ajoin, ensimmäisen kerran kesällä ja toisen kerran loppukesästä. Odotin tätä tapahtumaa innolla. Olihan sinne tulossa myös kavereitani, jotka ovat merkittävästikin vaikuttaneet elämääni ja siihen mitä olen kaiken muun olemiseni lisäksi. Siellä oli meitä kaikkiaan 14 naista. Tämä tapahtuma oli siis ystäväni Tarjan 50-vuotissynttärit, hän oli Espoon Serenasta varannut kaksi mökkiä pyöreiden juhlimista varten ja kutsunut sinne lähimmät ystävänsä. Tämä la–su antoi taas tosi paljon ajattelemisen aihetta. Mietin identiteettiä ja sitä miten se muovautuu ja mihin sitä päätyy tai ei päädy. Mulla on kaksi maailmaa mihin tunnen kuuluvani. Yli 30 vuotta sitten olin melkein katkera vanhemmilleni siitä, että missasin tietämättäni toisen maailman. Jäin siitä pois tietämättä, koska mulle ei kerrottu sellaisesta(kin) mahdollisuudesta. Sitähän ei jätetty kertomatta sen takia, että olisi tietoisesti haluttu muokata identiteettiäni normaalikuuloiseksi vaan sen takia, ettei sen tärkeys tullut mieleen silloin. Vertaistuki oli silloin melkoisen uusi käsite, ei sellaisen päälle ymmärretty silloin samalla lailla kuin nyt. Siihen aikaan ei myöskään kannustettu viittomiseen varsinkaan huonokuuloisten kohdalla. Toisaalta täytyy olla iloinen siitä, että tavallaan tulin pakotetuksi kasvamaan kuulevien maailmassa, sehän on antanut väkisinkin äitin ja isän kuntouttaessa mua valmiudet ns. normaaliin yhteiskuntaan. Äidinkieleni on suomi eikä viittomakieli. Jos olisin ihan pikkulapsena jo kasvanut viittomakielisenä, suomen kieli olisi mun toinen kieli eikä suinkaan äidinkieli. Siinä tapauksessa viittomakieli olisi mun äidinkieli. Nyt käytän viittomakieltä toisena kielenä ja olen siitä todella onnellinen. Viikonloppuna huomasin kuinka voimaannuttavaa oli viettää aikaa viittomakielisten ystävien kanssa! Mun ei tarvinut missään kohtaa "suorittaa" eikä yrittää kuulla mitä puhutaan. Kyllähän mä kuulen ja pysyn hyvinkin kärryillä, kun jutellaan pienellä porukalla suht hälyttömässä paikassa, mutta jos porukkaa on enemmän kuin neljä tai jopa toistakymmentä ja paikka on hälyinen, puheesta selvän saaminen on melkoista suorittamista. Ymmärrettävää siis, että nautin myös ajasta ilman korvia ja käyttäessä viittomakieltä ja aion nauttia vastakin.
Tykkään kyllä tämänhetkisestä työstäkin. Nautin työskentelystä ihmisten kanssa. Teen tällä hetkellä työtä Extraajissa, keikkatyötä S-ryhmän toimipisteissä; Prismoissa ja S-marketeissa kassalla ja hyllytyksessä. Kassatyöhän on asiakaspalvelua sanan täydessä merkityksessä ja siinä joudun todellakin hälyisessä ympäristössä kuuntelemaan mitä asiakas sanoo. Jos mun kassalla on tupakkamyynti, joudun olemaan vielä tarkempi, koska tupakkaa, sikareja, purutoppaa yms. on kymmeniä eri merkkejä ja vielä eri kokojakin enkä tunne niitä lainkaan. Laki määrää niiden piilossa pitämisen ja siksi asiakas ei voi itse ottaa tuotteita hyllystä tai näyttää mitä tuotetta haluaa. Joudun siis usein pyytämään toistamaan mitä tupakkavalmistetta asiakas haluaa varsinkin, jos hän ilmaisee halunsa juuri silloin kun en "kuuntele" asiakasta, esim. kun siirrän tavaroita viivakoodilukijan kautta hihnalla ja kuuntelen piippauksia tai seuraan näyttöä. Olenkin huomannut olevani nykyään vähän väsyneempi kuin normaalisti. Täytyy vaan yrittää nyt kuunnella itseään eikä päästää uupumusta tulemaan. Tykkään vaan niin paljon kassatyöstä, että haluaisin Harmi vaan, ettei mun omalla alalla ole töitä juurikaan tarjolla. Ja olen kyllä törmännyt ikärasismiinkin jo töitä etsiessä.
Tästä päästäänkin siihen mikä mun ammatti oikeasti on. Kesällä sain tehdä töitä kahden kuukauden ajan omalla tutulla ja turvallisella alalla, graafisella alalla. Olin Media Potentiassa mainosgraafikkona ja nautin tästä kahden kuukauden työsuhteesta ihan täysillä. Toivon hartaasti, että pääsen vielä takaisin sinne mainosgraafikkojen huoneeseen ihanien kollegoiden seuraan. Kiitos Reija, Marsu ja Nevis ihanasta kahdesta kuukaudesta siellä. Ja toki kaikille muillekin mediapotentialaisille kiitokset.
Olen siis syntynyt Tampereella keskussairaalassa. Kun olin vauva, äiti huomasi lähes heti, että en kuule. Välillä kävi niin, että sattumalta reagoin äitin tekemiin ääniin ja sitten taas kävi niin, ettei moneen kertaan tullut minkäänlaista reaktioo. Äiti puhui asiasta neuvolassa, mutta siellä oltiin vihaisia, kun omasta lapsesta yritetään tehdä vammaista tai löytää vikaa. Isäkin oli äitille vihainen. Äiti ei kuitenkaan antanut periksi ja jossain kohtaa lääkärikin sen sanoi, että "Rouva on oikeassa, tämä tyttö ei kuule". Sen jälkeen kävimme Helsingissä Kuulonhuoltoliitossa, muistan pikkutyttö-ajoilta itsekin niitä reissuja kuulontutkimuksineen. Istuin huoneessa pöydän ääressä, pöydällä oli palikoita ja lasin takana katseli täti mua ja mä katselin tätiä. Yksi tädeistä (kuulontutkijoista) oli Pirjo Nuotio, paremmin uutisankkurina tunnettu henkilö. Mun piti lyödä palikalla, kun kuulen äänen. Muistan myös sen, kun välillä olin väsynyt ja kiukutti ja olin kyllästynyt ja naputtelin palikkaa ihan asiaankuulumattomissakin kohdissa. Välillä taas katselin tädin ilmeitä ja tajusin, että nyt tulee ääni ja naputin palikalla. Muistan hämärästi Marimekko-verhot ja vahakangasliinat jonkun talon alakerran ruokasalissa ja välillä siellä oli muitakin lapsia. Enivei, sain kuulokojeet. Välillä niitä oli kaksi taskukojetta, välillä yksi. Välillä meni yhdestä kojeesta kaksi johtoa, yksi molempiin korviin ja välillä kahdesta kojeesta oma johtonsa omaan korvaansa, välillä vain yksi koje, josta johto yhteen korvaan. Lopputulema oli yksi koje käyttöön, koska oikea korva todettiin täysin kuuroksi ja vasemmalla korvalla kuulin kojeen avulla. Tämä kuulovammani siis johtuu hapenpuutteesta, koska en meinannut syntyä.
Päiväkotiajan vietin Kalevan tarhassa kuulovammaisten ryhmässä. Muistan sieltä sen, etten halunnut syödä (koska halusin syödä äidin tekemää ruokaa eikä mulle kelvannut mikään muu). Piimää en myöskään suostunut juomaan. Muistan myös sen kuinka mulle tuli siellä oksennustauti ja olin eristyksissä yksin pienessä huoneessa, jossa oli peti. Mua käytiin kyllä välillä katsomassa kunnes äiti tai isä haki mut pois sieltä. Koulun aloitin viisivuotiaana Aleksanterin koulussa, puukoulu Aleksanterin kirkon kupeessa. Se toimi silloin kuulovammaisten kouluna. Siellä olin vuoden. Meillä oppilailla oli apukojeet ja opettajalla mikrofoni kaulassa, josta tuli ääni vahvistettuna meidän apukojeisiin. En ihan tarkkaan tiedä mikä tämä systeemi oli, mutta niitä oli pakko käyttää. Muistan, kun siellä oli monistuskone, josta tuli violettia tekstiä monistettuna monelle paperille ja muistan voimakkaan hajun mikä siitä tuli. Opettajani nimi oli Hantta (Hannele) ja toinen opettaja, olikohan johtajaopettaja, oli Lindgrenin Maija. Maija kävi meillä kotona kylässäkin Härmälässä asuessamme. Silloin esiinnyin edukseni ja tyhjensin raivarin vallassa siivouskomeron ja rullasin matot pois lattioilta. Äiti pisti tyynenä minut järjestämään tavarat takaisin komeroon ja matot takaisin lattiaan. Olin aika temperamenttinen lapsi. Kuitenkin opin niin aikaisin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja minut siirrettiin normaalikouluun. Normaalikoululla tarkoitan tässä kuulevien koulua. Sielläkin ekalla luokalla opettaja oli ottanut yhteyttä äitiini, kun vaikutin kovin väsyneeltä ja kyllästyneeltä tunnilla. Katselin ulos ikkunasta ja terottelin kynää ja keksin kaikenlaista muuta tekemistä. Selvisi, että olin pitkästynyt. Siellä käytiin läpi samoja oppikirjoja kuin kuulovammaisten koulussa oli käyty ja osasinhan jo lukea, kirjoittaa ja laskea. En nyt varmaksi muista sainko sitten muita tehtäviä lisäksi. Jatkoin kuitenkin samalla luokalla samojen luokkatovereiden kanssa koko peruskoulun loppuun asti. Koulukiusaamisesta omilta luokkatovereiltani valitettavasti kärsin ja se jätti sellaiset jäljet, että omille lapsille olin tosi tiukka sen asian suhteen; en suvainnut minkäänasteista koulu- tai muutakaan kiusaamista lapsiltani. Pahin kiusaaja oli tyttö, joka kuitenkin kahdestaan ollessamme esitti mulle kauhean kivaa ja kilttiä. Se hämmensi mua, mutta kai hän halusi esittää muiden edessä kovista. Silloinhan en asiaa näin ajatellut, mutta varmasti hänen omissa kotioloissaan oli sellaista minkä takia purki pahaa oloaan kiusaamalla muita.
Pärjäsin yksikorvaisena aika hyvin vuoteen 2004 asti. Olin toukokuussa saanut uuden kojeen, joka oli säädetty juuri mulle sopivaksi. Sinä kesänä kaverit kuitenkin alkoivat huomaamaan, että kojeeni vinkui enkä kuullut enää mitä mulle puhuttiin tai en saanut selvää mitä he puhuivat. Töissä aloin huomaamaan, etten saanut puhelimessa enää selvää asiakkaiden puheesta. Jouduin pyytelemään anteeksi ja sanoin, että voisivatko toistaa asian hitaasti ja selvästi, ei kuitenkaan huutaen. Usein varmistelin kuulemaani toistamalla asioita. Äitini alkoi olemaan huolissani ja pyysi, että varaisin kuulokeskuksesta uuden ajan tutkimuksiin. Myönsin sitten jo itsekin, että jotain mun korvassa tai korvien välissä on tapahtunut. Sekin kertoi, etten hoitanut enää asioita puhelimitse vaan lähettelin enemmän tekstiviestejä ja käytin sähköpostia. Aloin olemaan tavallista väsyneempi ja ehkä vähän vetäytyneempi, en halunnut enää osallistua ennen niin sosiaaliseen ja vilkkaaseen seuraelämään harrastuksineni yms. Kävin siis kuulokeskuksessa varaamassa ajan ja sain sen sinne elokuun lopulle.
Äiti ja Ropsu tuli mun mukaan kuulokeskukseen. Mun lempparikuulontutkija Maarit epäili (tai toivoi), että kuulokojeen säädöt vain on mennyt pieleen, mutta itse epäilin asiaa. Tehtiin kuulontutkimukset ja näin jo Maaritin ilmeestä kaiken. Hän sanoi, että olin oikeassa, mun korvassa on tapahtunut jotain; puheenerottelu on siitä n. 80-85%:sta pudonnut alle 30%:iin. Eli käytännössä olen 10 sanasta kuullut 8 sanaa ja enää kuulin alle 3 sanaa. Olin siis kuuroutunut. Maarit sanoi, että en ole mitenkään voinut kuulla puhelimessa kun kerroin, että käytän töissäkin päivittäin puhelinta. (Kyllä suomalainen sisu on uskomaton asia!) Aloin itkemään ja ajatukset vilisi päässäni; kuka vastedes huolehtii mun lasten asiat, kuka soittelee ajat ja selvittelee kaikki meidän orkesterin (=perheen) puhelimitse hoidettavat asiat, kuka? Äitini yritti lohduttaa mua ja kun Maarit kysyi haluaisinko puhua psykologin tai jonkun muun kanssa, äiti sanoi haluavansa jos mahdollista, puhua Rahkon kanssa. Rahko on siis mun kuuloasioita vauvasta asti hoitanut korvalääkäri, joka tuntee mun historian täysin. Mä en halunnut siinä kohtaa vielä puhua psykologin tai kenenkään muunkaan kanssa, mutta suostuin Rahkon jutulle, jos se järjestyisi siinä ilman ajanvarausta. Maarit järjesti asian, pääsimme Rahkon jutulle. Rahko oli ehtinyt jo hiukan lueskella mun kuulontutkimustuloksia ja taputti mua jalalle ja sanoi, että "Kuule Nina, ei tässä ole mitään hätää, me leikataan sulle implantti". Oli hilkulla etten lyönyt Rahkoa. Mulla oli hätä enkä tiennyt edes mikä on implantti. Rahko selitti asian meille ja sanoi, että se varmaankin leikataan vielä saman syksyn aikana. Lähdettiin sit sekavin ajatuksin pois kuulokeskuksesta. No, eihän sitä leikkausaikaa tullut ennenkuin v. 2005 helmikuulle, koska ilmeisesti sairaanhoitopiirin rahakirstu loppuvuodelle oli jo tyhjennetty. Juu, eka implantti leikattiin 2/2005 ja toka 5/2010.
Ja nyt siis viikonlopusta 8.-9.9.2018 asiaa:
Lähdin lauantaina 5–11.30 työvuoron jälkeen tavarat pakattuani Espoon Serenaan mökkeileen. Kutsusta sentään enkä kutsumatta. Kutsu oli tullut jo hyvissä ajoin, ensimmäisen kerran kesällä ja toisen kerran loppukesästä. Odotin tätä tapahtumaa innolla. Olihan sinne tulossa myös kavereitani, jotka ovat merkittävästikin vaikuttaneet elämääni ja siihen mitä olen kaiken muun olemiseni lisäksi. Siellä oli meitä kaikkiaan 14 naista. Tämä tapahtuma oli siis ystäväni Tarjan 50-vuotissynttärit, hän oli Espoon Serenasta varannut kaksi mökkiä pyöreiden juhlimista varten ja kutsunut sinne lähimmät ystävänsä. Tämä la–su antoi taas tosi paljon ajattelemisen aihetta. Mietin identiteettiä ja sitä miten se muovautuu ja mihin sitä päätyy tai ei päädy. Mulla on kaksi maailmaa mihin tunnen kuuluvani. Yli 30 vuotta sitten olin melkein katkera vanhemmilleni siitä, että missasin tietämättäni toisen maailman. Jäin siitä pois tietämättä, koska mulle ei kerrottu sellaisesta(kin) mahdollisuudesta. Sitähän ei jätetty kertomatta sen takia, että olisi tietoisesti haluttu muokata identiteettiäni normaalikuuloiseksi vaan sen takia, ettei sen tärkeys tullut mieleen silloin. Vertaistuki oli silloin melkoisen uusi käsite, ei sellaisen päälle ymmärretty silloin samalla lailla kuin nyt. Siihen aikaan ei myöskään kannustettu viittomiseen varsinkaan huonokuuloisten kohdalla. Toisaalta täytyy olla iloinen siitä, että tavallaan tulin pakotetuksi kasvamaan kuulevien maailmassa, sehän on antanut väkisinkin äitin ja isän kuntouttaessa mua valmiudet ns. normaaliin yhteiskuntaan. Äidinkieleni on suomi eikä viittomakieli. Jos olisin ihan pikkulapsena jo kasvanut viittomakielisenä, suomen kieli olisi mun toinen kieli eikä suinkaan äidinkieli. Siinä tapauksessa viittomakieli olisi mun äidinkieli. Nyt käytän viittomakieltä toisena kielenä ja olen siitä todella onnellinen. Viikonloppuna huomasin kuinka voimaannuttavaa oli viettää aikaa viittomakielisten ystävien kanssa! Mun ei tarvinut missään kohtaa "suorittaa" eikä yrittää kuulla mitä puhutaan. Kyllähän mä kuulen ja pysyn hyvinkin kärryillä, kun jutellaan pienellä porukalla suht hälyttömässä paikassa, mutta jos porukkaa on enemmän kuin neljä tai jopa toistakymmentä ja paikka on hälyinen, puheesta selvän saaminen on melkoista suorittamista. Ymmärrettävää siis, että nautin myös ajasta ilman korvia ja käyttäessä viittomakieltä ja aion nauttia vastakin.
Tykkään kyllä tämänhetkisestä työstäkin. Nautin työskentelystä ihmisten kanssa. Teen tällä hetkellä työtä Extraajissa, keikkatyötä S-ryhmän toimipisteissä; Prismoissa ja S-marketeissa kassalla ja hyllytyksessä. Kassatyöhän on asiakaspalvelua sanan täydessä merkityksessä ja siinä joudun todellakin hälyisessä ympäristössä kuuntelemaan mitä asiakas sanoo. Jos mun kassalla on tupakkamyynti, joudun olemaan vielä tarkempi, koska tupakkaa, sikareja, purutoppaa yms. on kymmeniä eri merkkejä ja vielä eri kokojakin enkä tunne niitä lainkaan. Laki määrää niiden piilossa pitämisen ja siksi asiakas ei voi itse ottaa tuotteita hyllystä tai näyttää mitä tuotetta haluaa. Joudun siis usein pyytämään toistamaan mitä tupakkavalmistetta asiakas haluaa varsinkin, jos hän ilmaisee halunsa juuri silloin kun en "kuuntele" asiakasta, esim. kun siirrän tavaroita viivakoodilukijan kautta hihnalla ja kuuntelen piippauksia tai seuraan näyttöä. Olenkin huomannut olevani nykyään vähän väsyneempi kuin normaalisti. Täytyy vaan yrittää nyt kuunnella itseään eikä päästää uupumusta tulemaan. Tykkään vaan niin paljon kassatyöstä, että haluaisin Harmi vaan, ettei mun omalla alalla ole töitä juurikaan tarjolla. Ja olen kyllä törmännyt ikärasismiinkin jo töitä etsiessä.
Tästä päästäänkin siihen mikä mun ammatti oikeasti on. Kesällä sain tehdä töitä kahden kuukauden ajan omalla tutulla ja turvallisella alalla, graafisella alalla. Olin Media Potentiassa mainosgraafikkona ja nautin tästä kahden kuukauden työsuhteesta ihan täysillä. Toivon hartaasti, että pääsen vielä takaisin sinne mainosgraafikkojen huoneeseen ihanien kollegoiden seuraan. Kiitos Reija, Marsu ja Nevis ihanasta kahdesta kuukaudesta siellä. Ja toki kaikille muillekin mediapotentialaisille kiitokset.
Kommentit
Lähetä kommentti